Yhdessä ei haittaa hiipiä harhaan

Sunnuntaina löysin tieni pikkuruiseen puutaloon keskelle betonista Pasilaa. Ovessa ”Maalaisyhdistys”. Seinällä roikkui erinäköisiä ruisleipiä, jotka piti tunnistaa. Leipureita esittävät partiolaiset vastailivat kinkkisiin kysymyksiin ja tuumailuihin mysteeristä, joka heidän oli määrä selvittää. Hämmentävää – kuuluu muutama kommentti. Omat fiilikseni olivat kuta kuinkin vastaavat, kun lähdin tutustumaan Hiipivään Haamuun. Yllätti, että partio voi olla tällaistakin: leikkimielinen kilpailu, jossa saa kokea ahaa-elämyksiä, suunnistaa ympäri kaupunkia ja samalla tehdä rasteilla asioita, joita ei tosiaan tavallisesti puuhaile. Rastihenkilöiden uurastukselle onkin syytä antaa tunnustusta – Kliffan rastilla ei voinut kuin ihailla rukiisten palmikkojen ja varrasleipien kirjoa!

”Hiippari” eroaa tavallisesta partiotaitokilpailusta konseptiltaan, mutta on samalla perinteinen ja vanha tapahtuma Helsingin kaduilla. Partiotaidot ovat partiota sehän on selvää – ne hiotaan huippuunsa ja niistä voidaan kisata esimerkiksi suunnistuksessa. Tässä kilpailussa pääsee kuitenkin käyttämään älynystyröitään eri tavoin. Helsingissä on mahdollista toteuttaa ensinnäkin kaupunkituntemusta kehittävät seikkailu ja rasteja, joilla ”solmujen” sijaan päästäänkin käyttämään viittomakieltä ja uppoutumaan salapoliisitarinan tapahtumiin. Mitä kuulin rasteista: aina tuntui löytyvän hullunkurisempia tehtäviä ja tapauksia.

Juttelin kilpailijoiden kanssa ja kävi ilmi, että juuri rentous ja vapaus innostavat: toiset nauttivat pukeutumisesta, toiset ryhmän kanssa toimimisesta. Aikuisille Hiipivä Haamu on kosketus lapsuuden leikkeihin: ”Nyt saa taas itse hullutella ja osallistua!”. Konkareiden ja ensikertalaisten joukossa näkyi myös evp-kisailijoita (ei-vielä-partiolainen), mikä tietenkin syvensi hymyryppyjäni entisestään. Rohkeasti vain!

Reippaus – vastoinkäymisten ja turhautumisen sietäminen on asia, jonka haluan tällä kertaa nostaa esille partiosta. Sitä on vaikea opetella yksin. Partiossa kokeillaan aina himan liian suuria saappaita. ”Ei tarvitse osata jotain asiaa tehdäkseen sitä, vaan tarvitsee tehdä jotain, oppiakseen sen” kuuluvat viisaat sanat. Älä sano ”en mä osaa, ei me löydetä perille” – nyt on turvallista kokeilla. Ilman erätaitoja ei ehkä tule lähdettyä metsään, mutta partiossa et ole metsässä koskaan omillasi. Harvassa harrastuksessa kohtaa näin kirjavia kokemuksia ja heterogeenistä ihmisjoukkoa.

Pitää uskaltaa heittäytyä ja mennä katsomaan, pitää uskaltaa mennä puhumaan vieraille ja seikkailla kaupungissa. Hiippariin tullaan ympäri Suomen erilaisilla kokoonpanoilla. Ystävien tuella salapoliisikokemusta ei kuitenkaan tarvitse jännittää ja pitkän päivän päätteeksi kaveri onkin kuin reissurepun nuhjuinen pohja – (liiankin) tuttu ja tarpeellinen, kaupunkipölyssä pyöritetty ja ehkä vähän tahrainen, mutta rakas. Monelta kisaajalta saikin kuulla, kuinka ryhmä kannattelee läpi rankan, mutta antoisan päivän jokaisen myötävaikuttaessa omalla panoksellaan.

Havahdutaan silti huomaamaan: olemme vielä perusasioiden äärellä – tällaiset erikoisuudet kiehtovat ja toimivat motivaationa perinteisten taitojen opettelemiselle, vaikka kädentaitoja ja kommunikaatiota, sekä erityisesti suuntavaistoa koetellaan toki Hiipparissakin. Sosiaalinen puoli tuli itselleni ehkä hauskimpana havaintona. Monet kertoivat turistien kommenteista, valokuvaamisesta, jännistä keskusteluista – kyllä minäkin olisin turistina kaupungilla hymyillyt lystikkäiksi elokuvahahmoiksi (tämän vuoden teeman mukaan) sonnustautuneet huivikaulat nähdessäni. Jotkut olivat jopa päässeet ratikkamatkalla juttelemaan partiosta mummojen kanssa.

 

Väriä ja valoa syksyyn,

Siiri